"Tuli kyllä vähän rajuja ratkaisuja..."

Näillä sanoilla keskiviikon estevalmennuksessa opettaja tulkitsi mun viimesintä rataa. Ratkaisuja. En sitten tiedä oliko ne enemmän mun vai Jollyn, mutta oli mulla ehkä jotain mielessä. Muistan jopa ajatukseni siltä sekunnilta, johon tässä viitattiin. "Nonni, nyt lähtee.. Nojaa, antaa mennä kun kerta menee..." Jälkeenpäin analysoidessa siellä taisi olla alitajunnassa semmonen miete, että heppa pysähtyy jos yhtään lähden ottamaan kiinni. Mulla eteenpäin ratsastetut etäisyydet menee useinmiten pieleen - onneksi ei tällä kertaa. Tässä hypyssä oli kuitenkin eroa - siinä oli se luotto sekä hevoseen että itseen. Alun vaikeuksien jälkeen päästiin menemään sujuvasti ja tähän viimeseen 'rataan' olinkin varsin tyytyväinen. Luottamus tohon heppaan kasvaa kerta kerralta, ja vaikkei meno vielä pitkään aikaan voikaan olla siistiä ja pikkutarkkojen asioiden hiomista, ollaan me kehitytty siitä ekasta kerrasta. Paljon.

Tuijotin tätä tyhjää ruutua varmaan vartin, ennen kuin sain edes ton verran kirjotettua. Niinpä en ajattele sen enempää näitä tulevia sanoja, ja tästä tuntipostauksesta tuleekin enemmän täyteen vaan mun ajatuksia. 

Menin siis Jollylla estevalmennuksessa, jossa olinkin itse asiassa ensimmäistä kertaa (vaikka mun nimi onkin listalla lukenut jo aika monta kuukautta). Myöhäinen iltatunti harvemmin houkuttelee, mutta halusin kuitenkin viimeistä kertaa tänä vuonna vielä mennä koittamaan. Ilokseni sain sen toivotun Jollyn. Kun aiemmin puhuin mun asenteesta hevosia kohtaan, niin Jollya kohtaan se vaihtelee neutraalista positiiviseen. Tällä kertaa se oli neutraali - vähän jopa yllätyin omasta reaktiostani. Mutta tunnin jälkeen (ja nyt) se olikin positiivinen. Harvoin Jollyn selästä laskeudun harmitellen huonoa tuntia - korkeintaan niitä omia lukemattomia virheitä. 

Verkoissa painotettiin rauhallisuutta, ja mahdollisimman kiireetöntä ratsastusta. Mun maagisesta hevosten rauhoittamistaidosta olikin hyötyä - Jolly meni varsin rauhallisesti, ehkä jännittyneesti, mutta se ei kuitenkaan purkautunut ylimääräisenä energiana. Ensimmäinen estetehtävä sujui samoissa rauhallisissa merkeissä. Vaikka välit olivat meille auttamatta lyhyet (ponivalmennus kun on, niin siellähän sitten oli poneja ja ponivälit), mutta yllättävää kyllä me mahduttiin niihin ihan helposti. Toinen verkkatehtävä olikin sitten vaikeampi ja tätä tehtävää ajatellessa häpeän edelleenkin omaa tekemistä. Voisitko napata ne aivot narikasta ja pistää ne hommiin muuallakin kun koulun penkillä? Kieltoja kiellon perään ainoastaan oman typeryyden takia. Loppujen lopuksi mentiin mahdoton ristikko puomina, ja siitä sentään päästiin yli. Luottamus ei alkupuolella ollut huipussaan, ja mä en uskaltanut pyytää Jollya, koska mä oon sen kanssa tosi varovainen. Jos huomaan, että me ollaan tulossa täysin väärinpäin estelle (vaikka se olisikin tuon kaksikymmentä senttiä), mä mielummin oon patistamatta sitä ja annan sen tehdä oman päätöksen. Jolly tarvitsee patistusta lähes joka esteelle - arkajalka kun on, joten ilman sitä se ei kyllä hyppää mitään epävarmempaa. Mä en vaan halua sille mitään huonoja hyppykokemuksia, ja mielummin otan helpon kiellon, kun huonon hypyn. Puomilla erona näkyikin sitten se oma luottamus, koska siinä vaiheessa tiesin, ettei "huonon hypyn" pelkoa enää ollut ja pystyin olemaan huoleton.

Kunnialla selvitty niistäkin - vaikka mulle jouduttiinkin aika kovasti sanomaan, ennen kuin päätin ottaa sen tilanteen hallintaan. Seuraavassa tehtävässä olin aivan yhtä kujalla kun aikasemminkin, mutta onnen kanssa selvittiin aika pitkälle. Okserille muistan opettajan olleen tosi tiukka sen kanssa, että "tasasena, pohkeet kiinni" ja mä muistan ihmettelleeni sen vakavuutta. Vasta viimesellä askeleella tajusin, että ai niin, tää on ensimmäinen okseri sinä päivänä ja Jollylla on tapana jännittää niitä. Videolta näkyy miten paljon, oikeasti paljon, mun omat pienetkin mielenmuutokset vaikuttaa tohon hevoseen. Herkempää saa etsiä. Vikan laukka-askeleen alussa (juuri sillä sekunnin murto-osalla kun lähdin liikaa miettimään sitä, että täähän voisi vaikka kieltää tälle, että tän pitäisi jännittää tätä enemmän) tulee epäröinti hevosella, mutta seuraavassa murto-osassa unohdan kaiken ja lähden hyppyyn mukaan. Liialla ajattelemisella on myös haittapuolet. Ristikolla toistu edelleen sama virhe, koska mulla oli yksinkertasesti liikaa epäileviä ajatuksia. Puoliksi alas laskettu ristikko ei sitten enää mietityttänyt ja lähdinkin paljon luottavaisemmin mukaan. Se olisi luultavasti pysähtynyt ilman mun ylävartalolla hyppyyn mukaan lähtemistä. Ei siihen muuta tarvita - ainoastaan oma mukanaolo.



Tultiin sama rata vielä käännettynä. Tätä analysoinkin tuolla alussa, eikä mulla ole siihen paljoakaan lisättävää. Kierros oli paljon reippaampi, vähän ehkä turhankin raju. Mutta sillon kun kaikki on kohdallaan - ajatuksena ainoastaan eteenpäin meno, turhat ajatukset jätetään muualle ja ollaan mukana, niin kaikki sujuu. Niin ja ripaus onnea.



Ja juuri kun tulin asiasta maininneeksi, niin pääsinhän mä loppujen lopuksi varasijalta sinne jouluratsastukseen. :D Vieläpä Jollylla ja ensimmäisessä ryhmässä! Ei siis jää mun jouluratsastukset tältäkään vuodelta. ;)

Noh, mitäs piditte postauksesta, joka oli pidempi ja analyyttisempi? Jota en hionut viimeseen asti, vaan annoin vaan tekstin tulla ajatusten mukana? Itse huomasin, että tämmösen kirjottamisesta oli paljon enemmän hyötyä itsellenikin.