Avoja ja vastalaukkoja

Oho, kolmas postaus jo tältä viikolta! Nyt syyslomalla mulla on vihdoinkin kunnolla aikaa (vaikka aikamoinen kasa kouluhommiakin tuolla odottaisi...), ja materiaaliakin kunnolla käytössä! Kaksi viimeistä keskiviikon tuntia olen saanut mennä Jollylla ihan vaan koulua, vähän vaihtelua! Jolly ei varsinaisesti ole mun lempihevonen koulupuolella ja ihan varmaankin vaan siitä syystä, että se on niin mielettömän vaikea etten yhtään osaa mennä sillä. :D Esteillä se on niin mun tyyppinen hevonen, mutta koulupuolella taasen ei oikeastaan...

Eilen ja viime viikolla me ollaan menty takakentällä, koska siellä on helpommin pystynyt harjoittelemaan vastalaukkoja (ja vähän vaihtelua!). Alkutunnista hevoset verryteltiin rennosti, ideana olla käden kanssa mahdollisimman passiivinen. Helposti ainakin itse lähden korjaamaan kaikki virheet kädellä, vaikka vika on useinmiten jossain aivan muualla. Niinpä tämä tehtävä oli hyvää harjoitusta ja Jollyn kanssa se onnistui itse asiassa yllättävän hyvin. Gramaanin kanssa se on tasainen (ja vahva..), joten kädellä ei paljoa tarvitsekaan tehdä, varsinkaan alkutunnista. Lähinnä vaan yritin suoristella sitä ulkopuolelta aina kun muistin. Laukkaakin otettiin vaan kevyessä istunnassa, mikä oli ihan kiva, koska Jollyn laukka on aika voimakasta ja kevyessä istunnassa mä pystyin antaa sen liikkua vapaammin.

Huomasin vasta nyt, että mehän ollaan ihan sävy sävyyn! :D

Pienen tauon jälkeen lähdettiin harjoittelemaan vastalaukkoja. Parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen Jolly nosti vastalaukan helposti ja itse asiassa kaikki kerrat sen jälkeenkin onnistuivat hyvin. Vasemmassa kierroksessa vastalaukan nostaminen ja sen työstäminen on huomattavasti helpompaa kuin toiseen suuntaan, mitä ei tällä kertaa keretty menemään. Mutta anyway tosiaan vastalaukka pyöri hyvin ja sain asetuksen ja taivutuksenkin melko hyvin läpi, eikä tiukemmatkaan kaarteet haitanneet. Siinä näki taas, miten osaava hevonen Jolly on! Vähän pistää miettimään että mitä itsessä on vikaa kun en saa sitä kulkemaan oikein mitenkään päin... :D

Vastalaukkojen jälkeen tehtiin vielä avoja. Aikaisemmilla viikoilla me ollaan tehty paljon sulkuja, jotka Darialla erityisesti oli kivoja tehdä, Jollyn kanssa mulla oli enemmän vaikeuksia. Varsinkaan gramaanin kanssa en saa sitä kevyeksi edestä ja meno menee valitettavasti vähän vetokisaksi... Kyllähän se suorittaa kaikki tommoset liikkeet ihan leikiten, mutta se rentous ja sujuvuus jää uupumaan. Toistojen jälkeen sain taivutuksen kuitenkin rehellisemmin läpi, mutta ei se mitenkään vaivattoman näköistä ainakaan ollut! Eikä se ravissa kyllä yhtään helpottanut... Lopputunnista varsinkin Jolly lähti viemään mua ja sain kyllä kaikin voimin tehdä pidätteitä, ettei se juoksisi mun alta pois. On siinä kyllä yksi hevonen, joka vaatii kaiken lihasvoiman käyttöön! Sen vahvuuteen olen esteillä tottunut jonkin verran, mutta koulupuolella mun pitää vielä enemmän keskittyä itteeni ja siihen, että saan pidettyä paketin kasassa. Ei ole helppoa ei, mutta ei sen pidäkään olla. Jollyn kanssa saan kuitenkin edes jotain aikaiseksi tunnilla, toisin kuin Darian kanssa, jolla jumitin ihan totaalisesti. Toivoisin kuitenkin ehkä vähän enemmän vaihtelua näihin mun ratsuihin, nyt viimeisen vuoden oon mennyt pääsääntösesti aina muutamalla hevosella; Jolly, Daria, Desperado, Bono ja sitten satunnaisia muita siellä välissä. Ainakin on olleet tarpeeksi isoja ratsuja.. :D Jos saisin kuitenkin uusiakin tuttavuuksia jossain vaiheessa testata?

Pahasti asioita pielessä...

Nyt tuli tämmönen vähän pidempi tuntipostaus pitkästä aikaa, mitäs piditte? :)

Kisaaminen mittaa osaamista

Elokuun alussa luin Tuulian blogista hänen kirjoittamansa mielenkiintoisen postauksen kisaamisesta. Postaukseen tästä. Se herätti ajatuksia itsessänikin, suorittajaihminen kun olen. En voisi kuvitella ratsastusta ilman kilpailuja. Karkeasti sanottuna, milläs minä sitten mittaisin osaamistani, kehittymistäni tai saisin tarvitsemaani kannustusta ja palkkioita? Kisoista hyvin ratsastetulta radalta tuotu ruusuke on aina omiaan piristämään tätä mieltä ja luomaan motivaatiota. Toki niitä on muitakin asioita, jotka innostavat mua, mutta kilpaileminen on varmasti yksi tärkeimmistä. Ehkä mulla on periaatteet vähän pielessä, mutta kuten jo mainitsin, olen suorittajatyyppiä. Koulussakaan en ole koskaan inhonnut kokeita - ne ovat toimineet mittareina, ja koska olen tottunut onnistumaan, ovat ne tuoneet positiivisia ajatuksia ahdistuneisuuden sijaan. Kilpailuja vertaisin samaan: kilpailutilanteessa mittaan tietoni ja taitoni ja pistän parastani. Tai sitten en. Mutta se on joka tapauksessa hyvä mittari itselleni, välietappi ja katsastus siihen, että missä mennään.

Semet 2014

En edes muista miksi ilmottauduin ensimmäisiin kisoihini (2010 ryhmäkoulu helppo D/C Liselotella) tai miksi jatkoin kilpailemista. Mutta silti toisista kilpailuistani lähtien (2010 kesäkisat) olen lähes poikkeuksetta osallistunut jokaisiin Leppävaaran tallilla järjestettyihin kilpailuihin, ja niiden lisäksi kolmena vuotena tuntiratsastajien mestaruuksiin, ja muutamiin ulkopuolisiin kilpailuihin vuokrahevosilla. Aina, kun on ollut mahdollisuus kilpailemiseen, olen tarttunut tilaisuuteen. Välillä jopa vähän lahjattomat treenaa -meiningillä on menty, mutta ne kerrat ovat tuoneet sekä positiivisia yllätyksiä, että ihan odotettuja tuloksia. Joka tapauksessa kilpailuja odotan (ainakin useinmiten) innolla, ja vaikka lähiaikoina kilpaileminen onkin rutinoitunut sen verran, ettei perhoset jännityksestä johtuen lentelekään vatsassa jo viikkoa ennen (tai edes samana aamuna), tai jokainen ruusuke tuo automaattisesti suurta iloa, on se silti yhtä hauskaa ja motivoivaa. Jos itse pystyisin vaikuttamaan elämäntilanteeseeni, haluaisin kilpailla paljon enemmän ja käydä valmennuksissa yms, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista, joten olen kiitollinen jokaisesta tilaisuudesta.


Kesäkisat 2011 (Denver koulupuolella ja Elvis estepuolella)
Olin mäkin joskus pieni.. :D

Pinokkion kanssa menin monet estekisat ja sillä pääsinkin kisaamaan ensimmäiset "isommat" luokkani

Rasmus tuntsarit 2014

Audan kanssa ensimmäiset estekisat

En pidä itseäni edes kovinkaan kilpailuhenkisenä. Cooperin testissä mulle on aivan sama olenko viimeinen (totta puhuen en mä kyllä ihan viimeinen halua olla..) vai ensimmäinen, pelkästään sen juokseminen loppuun asti on saavutus, mutta toisaalta matikan kokeessa en millään voi hyväksyä sitä, että tekisin typeriä virheitä tai en löytäisi minkäänlaista tapaa ratkaista tehtävää. Ratsastuskilpailuissa sama: mua ei haitannut lainkaan, että Desperadon kanssa keskeytettiin, mutta jos Jollyn kanssa teen huonon radan, se harmittaa valtavasti. Johtopäätös: hyväksyn heikotkin puoleni, mutta vahvoilla alueillani haluan olla paras. Kilpailuissa jos tiedän, että mulla on mahdollisuus onnistua ja epäonnistun, se ärsyttää mielettömästi. Esimerkiksi Audan kanssa maaliskuussa Evitskogin kisoissa tullut typerä puomi 90cm:stä kaivertaa vieläkin, kuten myös kaikki Josefinen kanssa suoritetut kouluradat. Olisin pystynyt parempaan. Se ajatus pyörii mun mielessä aina typerästä syystä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Usein se ajatus pyörii kaikkien suoritusten jälkeen mielessä: aina on parannettavaa. Itsekritiikki, vaatimattomuus ja epäonnistumisista itsensä ruoskiminen kuuluvat arkeen, tyypillinen suomalainen kun olen. F1-kuski Kimi Räikkönen on aina huvittanut mua vähäsanaisilla "vähän oli liian huono kaarre siinä, toinen varikkopysähdys oli liian hidas, olisi kyllä pystytty parempaan" negatiivissävytteisillä kommenteillaan jopa voiton jälkeen, mutta totta puhuen taidan itsekin olla vähän sellainen.



Tässä harrastuksessa monipuoliset kilpailumahdollisuudet on kyllä ihan mahtavia, enkä tosiaan pystyisi luultavasti harrastamaan mitään (ainakaan pitkän aikaa) ilman kilpailemista. Se pitää mielenkiinnon yllä. Totta kai mä tykkään myös tunneilla käymisestä ja valmentautumisesta, eihän sitä muuten mihinkään pääsisi! Ne luovat pohjaa sille kehittymiselle, joka sitten tiivistyy kilpailusuoritukseen. Eikä kilpailusuorituksessakaan välttämättä se hyvä sijoitus (vaikkei sekään toki haittaa ;)) ole kaikki kaikessa, vaan se miten itse ratsasti ja reagoi eri tilanteisiin ilman valmentajan tuomaa tukea, ja mikä oli lopputulos suhteessa sen hetkisiin olosuhteisiin. Mutta ei se kilpaileminen tietenkään ainoa kiva asia ole, ratsastus on itsessään ihan mieletön harrastus. Se sama pieni heppatyttö, joka odotti innolla joka viikko perjantaista ratsastustuntia seitsemän vuotta sitten, on edelleen jossain mun sisällä ja edelleen mä arvostan jokaista kertaa hevosen selässä. Totta kai olisi aivan mieletöntä päästä jonakin päivänä kilpailemaan jollain 140cm tasolla, mutta ratsastus itsessään on jo sellainen harrastus, että se tuo paljon iloa ja uusia kokemuksia, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman tätä lajia. Kilpaileminen on se lisä, joka sytyttää kipinän liekkeihin.


Kisojen katsominen on myös kivaa ja sitä teenkin aika usein, vuoden kohokohtana tietenkin HIHS!

Millaisia kilpailijatyyppejä te olette? Vai tykkäättekö enemmän vaan ratsastaa muuten vain? 
Muista ratsastuksen mahdollisuuksista mulla on suunnitteilla jo toinen postaus!

Ps. Tästä postauksesta ei kyllä tullut yhtään sellanen kun kuvittelin, mutta menköön!

Liiankin rauhallista

...mikä onkin Jollyn kanssa yllättävää! Torstaina olin ollut sillä tehoestevalkassa (jes, pitkästä aikaa!) ja silloin oli mennyt tosi hyvin, joten odotuksetkin oli suht korkealla kisoissa. Meillä oli siis Lepuskissa kisat eilen ja menin niissä taas sen 70cm taitoarvostelun. Tällä kertaa ei ollut ehkä ihan niin teknistä rataa kuin viimeksi, ravialoitus ja muutama linja vaan. Jolly oli verryttelyssä tosi kevyen ja rauhallisen oloinen, mistä olin ihan tyytyväinen. Verryttelyt ravitehtävällä sujuivat tosi hyvin, mutta pystyllä sitten ei ollut oikein kunnon menoa vielä päällä. Noin pienet esteethän Jolly ylittää tosi helposti eikä lähelle tuleminen haitannut, mutta okserille ottaessa verkkahyppyä se vähän kostautui. Vesimatto ja "massiivisempi" este ei ylittynytkään enää niin helposti ja siihen tuli kielto, kun vauhti puuttui kokonaan. Toisella kerralla pohkeet kunnolla kiinni ja yli.

Radalle lähdin sillä ajatuksella että nyt mennään, mutta ei oikein sitten kuitenkaan menty. Meno ei lähtenyt rullaamaan oikeastaan kertaakaan koko radan ajan, vaan Jolly jäi jopa melkein jalan taakse. Olin laskenut sen varaan, että se radalla innostuu niin kuin yleensä, mutta niin ei sitten käynytkään ja koko rata oli vaan semmosta esteiden yli selviämistä. Välit jäi kuitenkin lyhyiksi Jollyn ison laukan takia. Syynä myös se, että moottoria oli niin vähän, etten halunnut ottaa sitä niin rajusti kiinni, koska pelkäsin että tulee taas stoppi. Jotain vääriä laukkojakin siellä oli, mutta jälleen laukan kiinni ottaminen olisi vienyt sen vähänkin eteenpäin pyrkimyksen. Vaikka se ei videolta näytäkään hitaalta, niin tunne oli niin erilainen kun yleensä. Yleensä saan pidellä Jollya ihan kunnolla, mutta nyt sain kunnolla jopa käyttää pohjetta, että päästiin esteistä yli. Olisi varmaan pitänyt ottaa raippakin mukaan?

Selvittiinhän me se puhtaasti läpi, mutta ei kyllä ollut kovin kummoinen taidonnäyte ja niinpä pisteet jäivät melko alhaisiksi. Vähän olen pettynyt omaan ratsastukseen, mun olisi pitänyt vaan saada Jolly paremmin sujumaan eteen ja ratsastaa napakammin. Ilmottauduinkin torstain rataharjoitukseen, että saadaan nämäkin virheet korjattua. Pistän kuitenkin sen piikkiin, ettei se ole pitkään aikaan ollut tuollainen. Huomaa kuitenkin, miten ollaan edistytty siitä alusta - vuosi sitten olisin ollut supertyytyväinen pelkästään hyväksyttyyn suoritukseen, mutta nyt tavoitteena on ennemminkin siistin ja tasaisen suorituksen saaminen ja hyvä ratsastus. On se Jolly ehdottomasti niin mun tyyppinen hevonen ja sen kanssa on niin kiva hypätä! Varma, eteenpäin pyrkivä ja palkitseva. Menee kaikesta yli, eikä nappaa puomejakaan mukaan, että aika täydellinenhän se on estepuolella! Ainoa ongelma onkin usein vaan se selässä roikkuminen, sen verran fyysista toi ratsastus ton kanssa on. :D



Semmonen kisapäivitys taas... Musta tuntuu että nää mun postaukset ei koostu enää muista kun kisapäivityksistä, olisko teillä jotain toiveita mitä muita postauksia toteuttaisin? Paljolti mun arki koostuu tällä hetkellä vaan koulusta ja parista ratsastuskerroista (tosin vähän useammastakin kuin parista, mutta siitä lisää jossain vaiheessa). Tuntipostauksia voisin ryhtyä taas aktiivisemmin kirjoittamaan, jos saisi niistä jotain materiaaliakin...

Kun ei tiedä

Syksy onkin edennyt jo yllättävän pitkälle ja ensimmäinen jakso (ja koeviikko!) ohi, nyt pari päivää ilman mitään kouluhommia ja huomenna alkaa taas ahkeroiminen uusien aineiden parissa. Nyt kuitenkin päivitystä viime viikon tunnista, jonne sain taas Darian.

Vaikka mä tykkäänkin Dariasta ihan suht paljon, niin jotenkin nyt kyllästyttää tää meno. Oon menny sillä nyt vaikka miten monta kertaa putkeen ja en vieläkään näe mitään edistystä. Tai lähinnä vielä yhdelläkään tunnilla ei ole tullut semmoista 'hei, olipa kivaa!' vaan joka tunnin jälkeen mua jää vaivaamaan joku juttu tosi pahasti.

Keskiviikkona me mentiin siis pellolle ratsastamaan, kun oli niin kaunis sää ja siellä pystyi menemään. Ihan perusjuttuja siis, tarkoituksena mennä vähän reippaamassa tahdissa. Mulla ei kyllä sen reippaamman tahdin kanssa ollut ongelmia... Ensimmäiset puoli tuntia Daria vaan vei mua eikä oikein tuntunut vastaavan mihinkään apuun. Ei takasin, sivulle, korkeintaan vaan eteenpäin ja aivan liian kovaa. Itselläni on nyt jotenkin ollut kärsivällisyys vähän lopussa ja niinpä voisin sanoa tunnin menneen pieleen mun hermostumisen takia. Kuten aiemmin totesin, en ole oikein aikaisemmillakaan tunneilla saanut mitään aikaiseksi, joten mua alkoi vaan yksinkertasesti hermostuttamaan se, etten nytkään saisi mitään aikaiseksi.

Laukassa oli varmaan kaikkein helpointa, kun se siinä ei voikaan mennä kovinkaan lujaa, koska se ei pysyisi tasapainossa muuten yhtään. Siinä sain sitten ratsastaa sitä suht normaalisti, mutta vieläkin jäi kaikki kesken. Kaikkein turhauttavinta oli se, että mulla tuli semmonen fiilis että mä en tosissani tiedä mitä mun olis pitänyt tehä kun mikään ei tuntunut auttavan. Yleensä mulla on jokin idea aina miten ratkaista ongelmat, mutta nyt mulla on monta kertaa tullut hevosen selässä semmonen fiilis, että mulla ei ole mitään hajua mitä mun pitäisi tehdä ja tekisi mieli vaan tulla alas selästä ja luovuttaa. Teen tästä kaikesta itelleni vähän turhan vaikeata, mutta tällä hetkellä en tiedä muutakaan.

Jatkettiin sitten vielä aikaisemmilla tunneilla tehtyjä sulkutaivutuksia ja ne suju taas tapansa mukaan ihan okei. Niissä Daria oikeesti kuunteli mun apuja ja siinä mä taas tiesin suurin piirtein mitä olin tekemässä. Tosin välillä kun joku sitten meni taas pieleen niin olin ihan pihalla. Niin kauan kun kaikki meni hyvin, olin ihan tyytyväinen, mutta heti kun joku lähti menemään väärin niin pakka meni taas kokonaan sekasin. Lopussa ravaillessakin alku meni ihan hyvin, kun Daria jaksoi keskittyä ja olla rauhallinen, mutta lähti sitten vähitellen taas viemään mua ja sitten siitä ei oikein enää tullut mitään. Vielä tätä tekstiäkin kirjoittaessa mua turhauttaa aivan mielettömästi ja toivoisin, että voisin jotenkin vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada jotain aikaiseksi siellä hevosen selässä. Mutta kun ei niin ei. 

Ratsastus on yhtä vuoristorataa ja nyt mulla ei tosiaan ole menossa hyvä kausi. Ehkä jonkinlaisten tavotteiden asettaminen auttaisi? Tällä hetkellä mä vaan ratsastelen enkä oikein odotakaan mitään tapahtuvan. Ei sillä etten haluaisi ratsastaa, mutta kun musta tuntuu ettei siitä ole mitään hyötyä, että mä en mene mihinkään. Tai korkeintaan taaksepäin.. Dariallakin sillon alkuvuodesta mulla meni ihan hyvin, mutta nyt meno on hädin tuskin okei-tasoista.