Epäonnistunut maastoestetunti ja tippuminen

Piiiitkä postaus. /Kirjotettu lauantaina.

Tällä hetkellä oon sanoinkuvaamattoman pettynyt itteeni. Oikeesti. Sähelsin valmennuksessa kyllä ihan minkä kerkesin ja kiellettiin pariin otteeseen, päätin tippua ja jalka vaelsi ties missä. Eilisen hyvä mieli ja lepposa meno oli kyllä harvinaisen kaukana tän päivän räpeltämisestä. Musta tuntuu, että noi valmennukset menee vaan huonommin ja huonommin joka kerta. Itsenäisesti hyppääminen ei mene yhtään noin huonosti. Missä vika siis?

Aloitetaanpa nyt siitä hetkestä kun kaikki oli vielä hyvin ja odotin innolla, että pääsen hyppäämään. Verkattiin ravaamalla ja laukkaamalla pelto ympäri kerran ja sen jälkeen alkoikin jo hyppääminen. Verkkaesteenä oli semmonen pieni muuri, joka sujui ihan hyvin. Sen jälkeen tultiin tehtävä, johon kuulu rengaskasa, vene ja tukki. Tää suju muuten ihan hyvin, mutta kaarteessa Auda rupes hidastamaan kauheesti eikä meinannut kääntyä. Tän jälkeen tultiin ihan mun helpotukseksi sarja rataesteitä, joista tosin yksi oli kapea tukkieste ja yksi jälleen vene. Muuten suju ihan hyvin, mutta kaarteessa Auda rupesi jumittamaan eikä millään nostanut laukkaa, joten tein sitten ympyrän ja sen jälkeen pääsin jatkamaan.

Audalla on tosiaan vähän isoja hyppyjä.. :D Tuo este on siis noin 75cm korkea, joten vetäkää omat johtopäätöksenne hypyn korkeudesta!

Sitten alkoikin nämä suurimmat vaikeudet. Tehtävänä oli siis tulla vene, okseripöytä, kulma (näätte videolta mitä tarkotan :D), kaksi laatikkoa, isompi hauta, pikkuhauta ja semmonen pyöree juttu. Vene - ok, okseripöytä - tipun. Kaarteen jälkeen oli jotain kolme laukka-askelta aikaa ja mä olin varma, ettei meidän vauhti riitä siihen. No, niinhän siinä kävi, paitsi että Auda päätti silti hypätä sen. Mä olin suurin piirtein jo kääntämässä sitä siitä pois, mutta hevonen päättääkin mennä yli ja eihän mulla ollut mitään mahdollisuuksia pysyä. Vähän roikuin siinä kaulalla ja tulin sitten jaloilteni alas, ettei mitään sitten onneksi sattunut. Siinä vaiheessa multa meni kyllä kuppi nurin itseni kanssa - mitä oikein tapahtui? Viime tippumisesta olikin kerennyt kulua jo yli kaksi vuotta. Valitettavasti juuri tästä ei tullut videota, höh...

Tulin sen kai uudelleen (tästä mulla ei ole mitään muistikuvaa) ja vissiin yli päästiin kun kerta jatkoin. Seuraavana oli vuorossa kulma ja jollain ihmeen kaupalla mentiin siitä ekalla kerralla yli. Sen jälkeen vuorossa oli kaksi laatikkoa (tai mitälie), joista eka meni ihan hyvin, mutta tokalla taas ohi. Mä ite olin jo niin luovuttanu koko homman suhteen, etten edes jaksanut yrittää. Tulin tokan kerran ne molemmat ja vähän raippaa niin Auda hyppäsi kiltisti. Sen jälkeen oli vuorossa hauta, jolle tultiin vähän yllättäen ja Auda pisti jarrut pohjaan. Siinä sitä hautaa kattellessa ajattelin, että voi jumankauta tästä tule yhtään mitään. Pari kertaa sitten annettiin Audan haistella sitä ja yritin tulla sen jälkeen. Pari kertaa tuli taas kielto, mutta sitte kolmannella yrittämällä mä pelkäsin enemmän Cajusta, joka heilu siellä takana risun kanssa, koska olin varma että se olis pistäny mut hyppäämään sen vaikka paikoiltaan (jonka jälkeen olisin tullut varmaan taas alas), joten päätin sitten pakottaa hevosen siitä yli helpommalla tavalla. Pikkuhaudalle ja sille ihmeputkilolle tultiin taas ihan miten sattuu, mutta onneksi yli kuitenkin. Huhhuh, oli sekin koettelemus sitten ohi.

Vaan eipä olleet ongelmat vieläkään ohi - seuraava tehtävä (rengas, kapea tukki, pöytä ja sohva) osottautu edelleen vaikeaksi. Tai pikemminkin vaan se ensimmäinen rengaseste. Reippaasti tultiin, mutta viime hetkellä jarrut pohjaan ja jotenki heppa rysähti siihen päälle. Miljoona kertaa sain taas yrittää tulla sen, mutta joka kerta jumitti. En mä sitä estettä pelännyt, fiilis oli ennemminkin epätoivoinen. Enkö mä saa hevosta yhden pikku renkaan yli? Loppujen lopuksi mä olin niin kyllästynyt itseeni ja hevoseen ja koko esteeseen, että päätin tyytyä mun perinteiseen karjuntatyyliin. Metri ennen estettä (samassa kohassa, jossa oltiin stopattu joka kerta) karjasin että "JAPJAPJAP" ja hevonen pelästy mua sen verran, että hyppäsi sen 60cm renkaan ainakin 160cm korkusena. Ite lennähdin sieltä kauniissa kaaressa kaulalle ja oli niin hilkulla, etten tullut alas, mutta jotenkin onnistuin kampeamaan itseni sieltä ylös. Ninjailu 5/5. :D Siitä sitten jatkoin tehtävää tyytyväisenä ja lopuissa ei ollutkaan mitään ongelmaa. Olin saanut jonkin verran taas itsevarmuutta, että sujuvasti mentiin kaikki. Sohva hypättiin ehkä vähän sivusta, mutta pikkujuttu se semmonen.

Tulin vielä renkaan pari kertaa, jotta saatiin siihen vähän normaalimpi hyppy. Tällä kertaa ei ollut ongelmia (toki Auda vähän ylihyppäsi, mutta sitä se nyt tekee oikeastaan aina) ja sekin oli suoritettu. Viimesenä pari tuli antenniesteen ja semmosen 120cm korkusen mustan putken (näätte videolta, siinä taustalla oleva), mutta siinä vaiheessa meni kyllä mun rajat jo yli. Sain siis tehtäväksi tulla antennipystyn ja normipystyn. Näillä tämmösillä helpoilla esteillä ei ollut enää mitään ongelmaa. Tolla viimesellä pystyllä ainoo asia mitä mä ajattelin, oli "jalat eteen", koska se on varmaan ainoa asia, mitä Cajus on sanonut mulle näitten kolmen valmennuksen aikana ja erityisesti tässä viimesimmässä. No, siellä edessähän ne nyt ainakin oli sitten...!

Oon niin pettynyt itseeni ton tunnin suhteen, ettei mitään rajaa. Itkukin oli tosi lähellä moneen kertaan, kun tuli noita tommosia epäonnistumisia ihan urakalla. Oon muutenkin hypännyt maastoesteitä melkosen vähän (tää oli itse asiassa mun kolmas kerta ikinä ja eka kerta siis noita esteitä), joten ei kai sitä nyt ihmeempiä pitäis odottakaaan, mutta kun Auda on niin ihana estehevonen, että se olisi hypännyt noi kaikki ihan helposti, niin jokainen virhe oli kyllä kuskin syytä. En mä ole maastoesteitä oikeastaan koskaan pelännyt (paitsi voin kyllä rehellisesti myöntää pelkääväni sitä isoa putkea siellä, sen hyppäämiseen mulla on vielä pitkä matka), mutta ne ei vaan ole mun juttu. Rataesteitä voin hypätä vaikka maailman tappiin asti, mutta noi maastoesteet on vaan sellasia, ettei yhtään huvittais. Pelkään enemmän sitä, että rikon hevosen kun itseni. Kauhuskenaariot jostain luunsa murtaneesta hevosesta välähteli mun mielessä kyllä tunnin aikana ja se vaikutti ratsastukseenkin aika merkittävästi. Ehkä mä sitten rutiinilla totun vähitellen noihinkin? Mistäs sitä tietää.

Lisäys tältä päivältä: Fiilikset on nyt päivän jälkeen vähän tasottuneet ja nyt ootan kyllä innolla, että pääsen uudestaan koittamaan. Haluun näyttää itselleni, että mä pystyn siihen ja että se on oikeesti ihan helppoa. Kyllä mä vielä onnistun.