Kisaaminen mittaa osaamista

Elokuun alussa luin Tuulian blogista hänen kirjoittamansa mielenkiintoisen postauksen kisaamisesta. Postaukseen tästä. Se herätti ajatuksia itsessänikin, suorittajaihminen kun olen. En voisi kuvitella ratsastusta ilman kilpailuja. Karkeasti sanottuna, milläs minä sitten mittaisin osaamistani, kehittymistäni tai saisin tarvitsemaani kannustusta ja palkkioita? Kisoista hyvin ratsastetulta radalta tuotu ruusuke on aina omiaan piristämään tätä mieltä ja luomaan motivaatiota. Toki niitä on muitakin asioita, jotka innostavat mua, mutta kilpaileminen on varmasti yksi tärkeimmistä. Ehkä mulla on periaatteet vähän pielessä, mutta kuten jo mainitsin, olen suorittajatyyppiä. Koulussakaan en ole koskaan inhonnut kokeita - ne ovat toimineet mittareina, ja koska olen tottunut onnistumaan, ovat ne tuoneet positiivisia ajatuksia ahdistuneisuuden sijaan. Kilpailuja vertaisin samaan: kilpailutilanteessa mittaan tietoni ja taitoni ja pistän parastani. Tai sitten en. Mutta se on joka tapauksessa hyvä mittari itselleni, välietappi ja katsastus siihen, että missä mennään.

Semet 2014

En edes muista miksi ilmottauduin ensimmäisiin kisoihini (2010 ryhmäkoulu helppo D/C Liselotella) tai miksi jatkoin kilpailemista. Mutta silti toisista kilpailuistani lähtien (2010 kesäkisat) olen lähes poikkeuksetta osallistunut jokaisiin Leppävaaran tallilla järjestettyihin kilpailuihin, ja niiden lisäksi kolmena vuotena tuntiratsastajien mestaruuksiin, ja muutamiin ulkopuolisiin kilpailuihin vuokrahevosilla. Aina, kun on ollut mahdollisuus kilpailemiseen, olen tarttunut tilaisuuteen. Välillä jopa vähän lahjattomat treenaa -meiningillä on menty, mutta ne kerrat ovat tuoneet sekä positiivisia yllätyksiä, että ihan odotettuja tuloksia. Joka tapauksessa kilpailuja odotan (ainakin useinmiten) innolla, ja vaikka lähiaikoina kilpaileminen onkin rutinoitunut sen verran, ettei perhoset jännityksestä johtuen lentelekään vatsassa jo viikkoa ennen (tai edes samana aamuna), tai jokainen ruusuke tuo automaattisesti suurta iloa, on se silti yhtä hauskaa ja motivoivaa. Jos itse pystyisin vaikuttamaan elämäntilanteeseeni, haluaisin kilpailla paljon enemmän ja käydä valmennuksissa yms, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista, joten olen kiitollinen jokaisesta tilaisuudesta.


Kesäkisat 2011 (Denver koulupuolella ja Elvis estepuolella)
Olin mäkin joskus pieni.. :D

Pinokkion kanssa menin monet estekisat ja sillä pääsinkin kisaamaan ensimmäiset "isommat" luokkani

Rasmus tuntsarit 2014

Audan kanssa ensimmäiset estekisat

En pidä itseäni edes kovinkaan kilpailuhenkisenä. Cooperin testissä mulle on aivan sama olenko viimeinen (totta puhuen en mä kyllä ihan viimeinen halua olla..) vai ensimmäinen, pelkästään sen juokseminen loppuun asti on saavutus, mutta toisaalta matikan kokeessa en millään voi hyväksyä sitä, että tekisin typeriä virheitä tai en löytäisi minkäänlaista tapaa ratkaista tehtävää. Ratsastuskilpailuissa sama: mua ei haitannut lainkaan, että Desperadon kanssa keskeytettiin, mutta jos Jollyn kanssa teen huonon radan, se harmittaa valtavasti. Johtopäätös: hyväksyn heikotkin puoleni, mutta vahvoilla alueillani haluan olla paras. Kilpailuissa jos tiedän, että mulla on mahdollisuus onnistua ja epäonnistun, se ärsyttää mielettömästi. Esimerkiksi Audan kanssa maaliskuussa Evitskogin kisoissa tullut typerä puomi 90cm:stä kaivertaa vieläkin, kuten myös kaikki Josefinen kanssa suoritetut kouluradat. Olisin pystynyt parempaan. Se ajatus pyörii mun mielessä aina typerästä syystä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Usein se ajatus pyörii kaikkien suoritusten jälkeen mielessä: aina on parannettavaa. Itsekritiikki, vaatimattomuus ja epäonnistumisista itsensä ruoskiminen kuuluvat arkeen, tyypillinen suomalainen kun olen. F1-kuski Kimi Räikkönen on aina huvittanut mua vähäsanaisilla "vähän oli liian huono kaarre siinä, toinen varikkopysähdys oli liian hidas, olisi kyllä pystytty parempaan" negatiivissävytteisillä kommenteillaan jopa voiton jälkeen, mutta totta puhuen taidan itsekin olla vähän sellainen.



Tässä harrastuksessa monipuoliset kilpailumahdollisuudet on kyllä ihan mahtavia, enkä tosiaan pystyisi luultavasti harrastamaan mitään (ainakaan pitkän aikaa) ilman kilpailemista. Se pitää mielenkiinnon yllä. Totta kai mä tykkään myös tunneilla käymisestä ja valmentautumisesta, eihän sitä muuten mihinkään pääsisi! Ne luovat pohjaa sille kehittymiselle, joka sitten tiivistyy kilpailusuoritukseen. Eikä kilpailusuorituksessakaan välttämättä se hyvä sijoitus (vaikkei sekään toki haittaa ;)) ole kaikki kaikessa, vaan se miten itse ratsasti ja reagoi eri tilanteisiin ilman valmentajan tuomaa tukea, ja mikä oli lopputulos suhteessa sen hetkisiin olosuhteisiin. Mutta ei se kilpaileminen tietenkään ainoa kiva asia ole, ratsastus on itsessään ihan mieletön harrastus. Se sama pieni heppatyttö, joka odotti innolla joka viikko perjantaista ratsastustuntia seitsemän vuotta sitten, on edelleen jossain mun sisällä ja edelleen mä arvostan jokaista kertaa hevosen selässä. Totta kai olisi aivan mieletöntä päästä jonakin päivänä kilpailemaan jollain 140cm tasolla, mutta ratsastus itsessään on jo sellainen harrastus, että se tuo paljon iloa ja uusia kokemuksia, enkä osaisi kuvitella elämääni ilman tätä lajia. Kilpaileminen on se lisä, joka sytyttää kipinän liekkeihin.


Kisojen katsominen on myös kivaa ja sitä teenkin aika usein, vuoden kohokohtana tietenkin HIHS!

Millaisia kilpailijatyyppejä te olette? Vai tykkäättekö enemmän vaan ratsastaa muuten vain? 
Muista ratsastuksen mahdollisuuksista mulla on suunnitteilla jo toinen postaus!

Ps. Tästä postauksesta ei kyllä tullut yhtään sellanen kun kuvittelin, mutta menköön!