Luokkana A-merkki.
Ratsuna Rasmus.
Tuloksena 55,37%.
Sijoitus jaettu 6/9.
Sijoitus jaettu 6/9.
En oikeestaan kovinkaan paljon odottanutkaan näitä kisoja. Tää oli vähän tämmönen pakollinen pyörähdys, jos halusin seuranmestaruuksiin kvaalata, eikä toi C-luokka oikein tullut kysymykseen. :D Tähän (mun tokaan) A:han oletinkin saavani sen Rasmuksen, jolla en tosiaan vähään aikaan ole mennyt. Marraskuussa sillon sen yhden tunnin ja sitä ennen tosiaan kesällä. Verkka meni vähän niin ja näin, enpä paljoa saanut läpi asioita.
Radalla en sitten tehnyt mitään. Se oli tosiaan kirjaimellisesti vaan pyörähdys, mun niin tyypilliset siistit tietkin olivat ihan kadoksissa, kun heppa oiko jokaisesta kohdasta ainakin viisi metriä. Tahtia ei ollut ollenkaan, keskiaskellajeista puhumattakaan. Mutta ei mulla ollut mitään odotuksia tai toiveitakaan. En mä harmittele sitä, kuinka olisi pitänyt ratsastaa niin ja niin siinä ja siinä kohdassa tai kuinka mä olisin voinut parantaa tässä tai tossa kohdassa. Ei, tää kerto aika hyvin mun tason tällä hetkellä. Ei ollut mitään ylisuorittamista, mutten mä tätä miksikään pohjanoteeraukseksi sanoisi kuitenkaan. Radalla siis suurimmat ongelmat oli se, että ravin tahti puuttu kokonaan, keskiaskellajit ei lähteneet ja muutenkin kaikki tehtävät oli ihan puolisuoritettuja. Rasmus ei tosiaan ole niitä lempihevosia, enkä sen kanssa yritäkään enää parantaa, koska musta tuntuu että en mä pääse sillä mihinkään. Ilman sitä oikeaa intohimoa ei ole toivoakaan kehittymisestä. Se multa puuttuu Rasmuksen kanssa. Muutenkin tunnit on ollut vähän pyörähtelyä, eikä se mun "ota hyöty irti jokaisesta kerrasta satulassa"- uudenvuodenlupaus ole kyllä toteutunut kertaakaan. Noh, ehkä jossain vaiheessa.
Mä en ole niitä "jes onpas sulla huippuasenne", "ei haittaa vaikka meni pieleen, onneksi on asenne kohdillaan" -ihmisiä, koska se tuntuis musta jotenkin huijaukselta. Ei siis sillä, että sellasissa ihmisissä olisi mitään vikaa, huippua jos jaksaa olla positiivinen ja rehellisesti hyvällä asenteella, vaikkei onnistuisikaan. Okei, ehkä mä vähän voisin tsempata, mutta kyllähän sitä jonkun täytyy polkea mut maahan, jotta mulla on sitten jotain, jonka eteen tehdä töitä. Ja ittenihän vuoksi mä tätä teen. Tyhjät kehut on musta ihan yhtä turhia kun roskiin heitetyt paperinpalat. Jos ei suju niin sitten ei suju, mutta kyllä se jossain vaiheessa lähtee sujumaan. Tän takia mä hyppään mielummin esteitä, koska sillon pelkästään se esteiden hyppäämisen viehätys vie mut mennessään ja tuo sitä iloa, vaikkei monen esteen yli päästäisikään. Ne tilanteet, joihin tarvitaan nopeaa ongelmanratkaisukykyä, kenties välillä ninjailua, tai vaan olemista on vaan jotain niin hauskaa. Kouluradalla mä kerkeän ajatella ihan liikaa, suurin osa sellasta painokelpaamatonta materiaalia. Myös omien virheiden analysointi jo kesken radan on hyvä tapa lytätä koko suoritus ennen sen loppua, "nyt levähti kyllä voltti, ei mene mihinkään, tästä tulee korkeintaan nelonen, onpas vino, liian pieni ympyrä, väärässä pisteessä pysähdyit, nihkeetä, ynnä muuta ynnä muuta...". Mun pää on täynnä tommosia ajatuksia, ja siksi mä muistankin hyvin mun kouluradat, koska muistan mitä mä siitä sillon ajattelin (haukuin). Ei ehkä loistavin tapa viettää ne muutama minuutti aitojen sisäpuolella, mutta minkäs teet. :D
Vähän olisin tänään tarvinnut sitä taistelutahtoa, mutta mä olin puoliksi luovuttanut jo verkassa. Että ei noi prosentit yhtään mua yllättänyt, ihan tyytyväinen olin kun läpi pääsin enkä unohtanut rataa kuten sillon tuntsareissa. Jotta ei ihan masentuneeksi mene koko postaus, niin iloitaan nyt siitä, että pääsen takaisin omalle tunnille keskiviikolle ja sitten torstain tehoestevalkkaan! Ehkä sitten innostus taas lähtee nousemaan ja saan jotain ideaa tähän hommaan. :)
